Jos minulta kysytään, Jim Jarmuschin paras elokuva 2000-luvulla on suuren yleisön ja myös kriitikoiden valtaosan hyljeksimä The Limits of Control (2009) ennen kaikkea siksi, ettei se salaperäisenä uninäytelmänä paljasta korttejaan yleisölle vaan malttaa säilyttää vierautensa.

Omien mieltymystensä ja päähänpistojensa perässä menevä ohjaaja ei vaikuta piittaavan rahoittajienkaan odotuksista, mutta vaistonvaraisilta vaikuttavissa projekteissa haiskahtaa monesti myös silkka kenkiintuijottelu ja erikoisuudentavoittelu.

Toisaalta kaikkein arkisinta kuvatessaan Jarmusch osaa vaikuttaa turhautuneelta ja väsähtäneeltä. Esimerkiksi runoilevasta bussikuskista kertova melankolinen Paterson (2013) tekee päähenkilöstä kunnianhimottoman ja miellyttämishaluisen haaveilijan ohjaajan mieliteeman sivullisuuden kuvajaiseksi, mutta ilman ainuttakaan elokuvallisesti kiinnostavaa koukkua.

VENETSIAN elokuvajuhlien pääpalkinnolla tunnustettu uutuus koettaa pyyhkäistä pölyjä skenaarion tunkkaisen kamarinäytelmän yltä jakamalla teoksen rakenteen kolmeen selkeästi erottuvaan jaksoon eri puolilla maailmaa.

Pastoraalinen Yhdysvallat sekä kulturellit Lontoo ja Pariisi ovat kosmopoliitin tämänkertaisia maisemia.

Kaikissa episodeissa perusasetelma säilyy kuitenkin samankaltaisena ja Jarmusch upottaa niihin liiankin helposti huomattavia täkyjä yhdistääkseen osat triptyykiksi. Löytämisen ja hoksaamisen riemun ohjaaja vaihtaa toisteisiin sanallisiin ja visuaalisiin alleviivauksiin.

En tiedä, kuinka puisevia elokuvia Venetsian kilpasarjan tarjontaan on viime syksynä oikein päätynyt, kun Father Mother Sister Brother (2025) on poimittu sieltä voittajaksi. Jurya johti amerikkalaisohjaaja Alexander Payne.

Yksinäisyyden ilmiöihin ja eri muotoihin paneutuessaan Jarmusch on liikuskellut pitkälti samoja latuja Coenin veljesten kanssa, mutta häntä eivät ole kiinnostaneet niinkään olosuhteiden sattumanvaraiset uhrit ja pyrkyrit vaan elämä ikuisena harhailuna, jossa harvoin päästään mihinkään.

Tätä katsoessa miettii, että edes jonnekin olisi hyvä edetä.

ELOKUVA alkaa kuitenkin lupaavasti, kun Adam Driverin ja Mayim Bialikin näyttelemät aikuiset sisarukset istuvat autossa matkalla tapaamaan korvessa asuvaa vanhaa isäänsä (Tom Waits), jota lapsista toinen on päätynyt auttamaan usein taloudellisestikin.

Kannattaa kiinnittää huomiota, millä tavalla Jarmusch rajaa kuvan pitkällä autoreissulla. Vähän sävyä muuttamalla tuokiossa olisi Hohdon (1980) kaltaisen kauhuelokuvan tunnelmaa.

Jarmusch kyllä osaa halutessaan mutta välittääkö hän tarpeeksi usein.

Vieraantuneiden välien ja pinnallisten kohteliaisuuksien takaa pilkottaa kenties toinen todellisuus, mutta Jarmusch ei avaa arkkua avaimenreiästä kurkistamista pidemmälle. Isäukolla on salaisuuksia, mutta mikä häntä lopulta motivoi, jätetään harmittavan epämääräiseksi.

Se mikä teoksen alussa vielä vaikuttaa kutkuttavalta arvoitukselta ja perustellulta harkitsevuudelta, osoittautuu elokuvan kahdessa seuraavassa jaksossa pettymykseksi ja saa ensin nähdyn episodinkin tuntumaan pinnallisemmalta.

Ehkä Jarmuschilla ei koskaan ollutkaan erityisen painavaa sanottavaa.

Teema vanhempien ja lasten väistämättömästä erillisyydestä ja ylipäänsä perhesuhteiden katkeamisesta ei enää kasva eikä kehity rouvaskaisissa kortteleissa tai duunarilähiöissä vaan jää kiertämään rasittavaksi käyvää kehää.

Puhetta riittää, ajatusta vähemmän.